Siirtolaisuus

Suomen Merimieslähetys perustettiin erityisesti merenkulkijoita varten, mutta sen palvelujen pariin hakeutui jo alussa myös siirtolaisia ja muita matkustavaisia – haasteet olivat yhteisiä: kielitaidottomuus, köyhyys, epävarmuus tulevaisuudesta, irrallisuuden tunne, koti-ikävä sekä yhteinen kieli, kulttuuri ja uskonto.  

Suomessa Merimieslähetyksen suhtautuminen siirtolaistyöhön oli alkuun varauksellista, jopa kielteistä. Joidenkin mielestä ihmisen piti tyytyä Jumalan valitsemaan synnyinpaikkaan, maastamuutto tai pyrkimys parempiin oloihin olivat Hänen mielensä vastustamista.   

Tästä huolimatta jo vuonna 1898 siirtolaistyö tuli virallisesti merimieslähetyksen rinnalle, ei tosin tasavertaisena.   

Merenkulkijat olivat asiakaskunnan pääosassa maailmansotiin saakka ja vähän niiden jälkeen. Syykin oli ilmeinen; alueilla, joilla merimieskirkkoja toimi, ei suomalaisia siirtolaisia asunut eikä matkustellut.   

Sen sijaan 1940-luvun puolivälissä Suomesta matkattiin jo maailmalle – ja seuran toimipaikkoihin –sankoin joukoin. Samoihin aikoihin muuttuva merenkulku merkitsi merenkulkijoiden osuuden radikaalia laskua toimipaikoissa. Merenkulkijoita ei silti unohdettu, vaan papit tapasivat heitä laivakäynneillään.  

1990-luvulle tultaessa merimieslähetyksen toiminta-ajatuksena oli olla Suomessa kansainvälinen merenkulkijoiden kirkko, ulkomailla suomalaisten kirkko, laivoilla merenkulkijoiden sielunhoitaja.