Majakat

Aluksen sijainnin määrittäminen avomerellä on ollut aina hankalaa. Rantoja lähestyttäessä on yritettävä saada jokin paikka tunnistettua. Pimeällä ja sumussa ei voinut muuta kuin odottaa ja liikkua mahdollisimman varovasti.

Korkeat kalliot, luonnon erikoiset muodot ja yksitäiset puut olivat ennen ainoita tunnistettavia merkkejä. Myös meren väri muuttui pohjan tullessa matalammaksi. Tähystystä pidettiin laivoissa huolellisesti ja eniten yritettiin löytää matalat, joiden ympärillä aallot murtuivat. Se oli paha merkki ja tiesi suurta vaaraa. Tuntemattomilla vesillä tähystäjä usein kiipesi mastoon, jotta hän olisi havainnut vaarat aikaisemmin.

Ensimmäiset majakat olivat kivikasoja tai puunrungoista tehtyjä rakennelmia, mitä tahansa, jonka voisi erottaa mereltä ja siitä tunnistaa tietyn paikan. Kirkontornit ja korkealla mäen laella sijainneet tuulimyllyt tunnettiin hyvin ja merikarttojen yleistyessä ne merkittiin huolellisesti karttaan.

Jos mitään tunnistettavia luonnon antamia muotoja ei ollut, rakennettiin tunnusmajakka eli pooki, joka oli suurista kivistä tehty torni tai puinen rakennelma. Lyökin kivinen pooki rakennettiin 1757. Puusta rakennettu Santakarin pooki valmistui Rauman edustalle 1857. Seuraava kehitysvaihe olivat vilkkaasti liikennöidyillä alueilla käytetyt hiilikorit. Niiden tulet helpottivat paljon paikanmääritystä pimeällä.

On yleinen väärinkäsitys, että yhden majakan avulla saadaan aluksen sijainti selville. Majakan suunta kyllä saadaan selville ns. kompassisuuntiman avulla, mutta etäisyyttä ei ole mahdollista mitata. Tämän vuoksi majakat muodostavat ketjun pitkin rannikkoa. Usein merenkulkija pystyy näkemään kaksi majakkaa yhtä aikaa. Kun on tiedossa missä kompassisuuntimassa majakat ovat, voidaan laivan sijainti avomerellä selvittää riittävän tarkasti.

Majakat maalataan aina selvästi siten, ettei merenkulkija sekoita niitä keskenään ja niiden valotunnukset ovat myös erilaisia. Näin majakka voidaan tunnistaa yöllä pelkän valon avulla.