Merimieshuonelaitoksen vaiheet
Merenkulku ja ulkomaankauppa olivat Ruotsin valtakunnassa tärkeimpiä tulonlähteitä. Näiden merkitystä kansantaloudessa haluttiin 1740-luvulla kasvattaa entisestään, mutta huolenaiheena oli pula ammattitaitoisesta meriväestä. Merimiehet saattoivat karata paremman palkan perässä vieraan maan aluksiin. Tilanne oli vaikea etenkin sotien aikana, jolloin merenkulku oli saattanut pysähtyä kokonaan tai laivoja oli esim. kaapattu tai myyty. Sotien jälkeen ulkomaankauppa piti usein aloittaa tyhjästä.
Tilanteen parantamiseksi annettiin 30.3.1748 kauppamerenkulun ohjesääntö, jonka mukaan valtakunnan pääkaupunkiin Tukholmaan perustettiin merimieshuone turvaamaan merenkulkua. Valtakunnallisen merimieshuoneen tehtävänä oli turvata kauppalaivastolle riittävä väen saanti. Toiseksi oli pyrkimyksenä valvoa työ- ja palkkausoloja entistä tehokkaammin. Kolmanneksi merimieshuonelaitos huolehti vanhuuden tai palveluksessa vammautumisen vuoksi työkyvyttömiksi joutuneiden merimiesten sosiaaliturvasta. Joulukuussa 1749 avustuksen piiriin tulivat myös puutteessa elävien merimieshuoneen jäsenten lesket ja alaikäiset lapset.
Merimieshuoneen toiminnan rahoittamisen tarvittavat varat saatiin ns. ansiomaksusta, joka oli osa merenkulkijain itsensä ansaitsemasta palkasta sekä lästimaksusta, joka määräytyi aluksen kantavuuden mukaan ja perittiin varustamoilta. Tuloja saatiin myös kolehtirahoina kirkoista, tietyistä merioikeuden alaan kuuluvista jutuista sakkorahoina, pestien välityspalkkioista, testamentti- ja muista lahjoituksista.
Valtakunnan tapulikaupungit saivat luvan perustaa omat merimieshuoneensa vuonna 1752. Suomen suurin kaupunki Turku käytti tätä oikeutta ensimmäisenä. Turun merimieshuone huolehti etupäässä kaupungin meriväen luetteloinnista ja toimi työnvälitystoimistona merialalla. Helsinkiin merimieshuone perustettiin vasta vuonna 1759. Merimieshuoneen irtoaminen Tukholman holhouksesta itsenäisti ja kehitti kasvavaa laivanvarustusta ja merenkulkua Helsingissä. Vähitellen merimieshuoneita syntyi myös muihinkin ulkomaankauppaa harjoittaviin satamakaupunkeihin.
Rauman merimieshuoneen perustaminen
Raumalle merimieshuone perustettiin vuonna 1844. Laitoksen johtokuntaan kuului kaksi kauppiasta ja laivuri. Asiamies eli "waterschout" vastasi laivaväen pestaamisesta ja luetteloinnista. Hänen vastuullaan olivat myös tilit ja kaikki merimieshuoneen juoksevat asiat. Asiamiehen apuna oli vahtimestari. Ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat kauppiaat Carl Adolf Paqvalin ja Henric Östman sekä kauppalaivuri Carl Gustaf Morin. Waterschoutiksi palkattiin kauppaporvari Nils Magnus Canth ja vahtimestariksi Gustaf Grönlöf.
Merimiehiksi kelpasivat vain ne henkilöt joilla ei ollut rikollista taustaa eikä verorästejä. Myös Raumalla kirjoilla olevat rengit saattoivat isäntiensä luvalla päästä merimieshuonen jäseniksi. Isännillä oli kuitenkin määräysvaltaa sen suhteen, kuinka kauan merimieshuone jäseniksi otetuille rengeille suojeluaan tarjosi. Rengit maksoivat kaikki muut maksut merimieshuonelle, paitsi kirjoittautumismaksun.
Rauman merimieshuoneen perustavassa kokouksessa säädetiin viisi erilaista maksua. Ensinnäkin uudet merimiehet maksoivat 50 kopeekan kirjoittautumismaksun. Toiseksi jokaiselta matkalta maksettiin pestausmaksu. Laivuri maksoi eniten eli 20 kopeekkaa. Jungmannit, laivapojat ja kokit maksoivat vähiten eli 1 1/4 kopeekkaa. Kolmanneksi ulosmönträyksen yhteydessä jokaisen tuli maksaa ns. ansiomaksu. Se oli tietty prosenttiosuus kuukausipalkasta merimieshuoneelle. Laivureiden osuudeksi määrättiin 2 1/4 prosenttia, perämiesten 1 3/4 prosenttia ja kaikille muille 1 1/8 prosenttia. Neljäs maksu oli varustajilta perittävä, laivan kokoon perustuva lästimaksu, jonka suuruus oli 1 1/4 kopeekkaa lästiltä. Maksu oli suoritettava joka matkalta. Viides tulonlähde oli toimitusmaksu, jonka suuruus oli 20 kopeekkaa. Se kannettin jokaisesta kirjoitetusta passista ja todistuksesta.
Merimieshuoneen tehtävät
Merimieshuoneet palvelivat sekä laivanvarustajien että merenkulkijoiden etua. Ne olivat maistraatin valvomia, varsin itsenäisiä laitoksia. Kirjanpitoa pidettiin maissa ja merellä olevista miehistä, ja varmistettiin että kukin laivaan pestattu mies sai sen palkan ja paikan, joka hänelle oikeuden mukaan kuului. Merimieshuonelaitoksella on arvatenkin myös ollut merisotilaallista merkitystä, pitihän se luetteloita merellä seilaavista miehistä.
Palkka- ym. tietoja kirjattiin ylös ns. nimirulliin. Palkan suuruuteen vaikuttivat merenkulkijan tehtävä laivassa sekä aikaisemman palvelun laatu ja määrä. Sääty-yhteiskunnan aikana laivalla työskentelevä saattoi kohota sosiaalisessa asteikossa työväestöstä porvaristoon. Esim. purjehdittuaan tietyn määrän vuosia, suoritettuaan tutkinnon ja sitä kautta laivurin pätevyyden, perämies saattoi edetä kohti porvarisoikeuksia. Merimieshuonelaitos valvoi yhtäläisesti sekä porvaristoa edustavia kauppalaivureita että säätyihin kuulumatonta laivaväkeä.
Eräs tärkeä tehtävä oli jäsenkunnan eläkeasioiden hoitaminen. Yleisenä ehtona eläkkeen saamiselle oli varattomuus ja pysyvä työkyvyttömyys, joskin johtokunnalla oli päätöstä tehdessään joissakin tapauksissa varsin suuri harkintavapaus. Huomioon otettiin eläkkeenanojan kotiolot ja perhesuhteet.
Merimieshuone myönsi myös tilapäisavustuksia, ja vaikeimmissa tapauksissa turvauduttiin myös avustettavien sijoitus- tai laitoshoitoon. Ohjesäännössä, joka vahvistettiin 20.11.1772, ulkomailla sairastuneiden tai haaksirikkoutuneiden hoitamiseksi ja kotimaahan palauttamiseksi perustetun kansalliskassan varojen hoito määrättiin merimieshuoneen johtokunnan tehtäväksi.
Miehistön pestaaminen eli "hyyräys"
Merimieshuoneen asiamies eli waterschout varmensi allekirjoituksellaan pestausopimuksen, jonka laivan päällikkö ja merimies keskenään tekivät. Erään muistitiedon mukaan sopimus tehtiin yleensä redarin luona, ei useinkaan merimieshuoneessa. Merimieshuoneeseen mentiin kyllä sopimuksen teon jälkeen ns. "mynstringille" eli merkkauttamaan miehistö "merimieskirjoihin" ja vahvistuttamaan pestaussopimus.
Jokaisella raumalaislaivalla purjehtivalla oli oltava merimieshuoneen jäsenyyden lisäksi maksettuna vaadittavat maksut. Henkilötiedot kirjattiin merimieshuoneen matrikkeliin. Kapteeni toimitti miehistöluettelon johon watercshout sitten teki tarvittavat merkinnät laivaväen esteettömyydestä/esteellisyydestä kaupunginviskaalin lausunnon pohjalta. Sen jälkeen mieshistöluettelo lähetettiin maitraattiin meripassin saamiseksi. Luettelokappale jossa oli kaupunginviskaalin merkintöjä jai merimieshuoneen arkistoon. 1840-luvun lopulla piti merimieshuoneeseen kirjoittautuvilla olla isännän tai holhoojan antama työ- tai päästötodistus, papintodistus ja vielä nimismiehen myöntämä esteettömyystodistus.
Merenkulkijat eivät muodostaneet varsinaista ammattikuntaa, mutta merimieshuone yhdisti ja suojeli heitä tarjoamalla sosiaali- ja oikeusturvaa. Merimieshuone oli merkittävä sosiaalinen avustuslaitos 1700-1800-luvuilla, jolloin muu yhteiskunnallinen tuki oli vähäistä.
Rauman raastuvanoikeuden tuomiokirjassa vuodelta 1853 on värikäs kuvaus pestaussopimusten allekirjoitustilaisuudesta merimieshuoneella. Kun merimies Benjamin Alanderia oli pyydetty allekirjoittamaan toinen kappale sopimusta mukaan otettavaksi, hän oli vastannut, että pyyhkisi sillä takapuolensa. Vastaus johtui Alanderin mukaan siitä, ettei hän koskaan ennen ollut saanut sopimuksesta kappaletta mukaansa ja piti sitä tarpeettomana. Laivanvarustaja S.J. Wesander kertoi oikeudelle, että laivurit olivat aina saaneet sopimuksista kappaleet mukaan miehistölle jaettaviksi; oli laivurin vika, jos hän ei ollut näin menetellyt.
Autonomian ajan tuomat muutokset
Ruotsin vallan aikana merimiehillä oli ollut verovapaus, mutta kun Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään vuonna 1809, tämä etu poistui. Merimieshuoneiden toiminta jatkui liki entisen kaltaisena Venäjän vallan alla. Korkeimpana tahona toimintaa valvoivat läänien kuvernöörit sekä senaatin valtiovarain toimituskunta.
Ongelmaksi alkoivat kuitenkin muodostua maksamattomat verot. Helsingin maistraatin päätöksestä vuonna 1817 merimieshuoneesta tuli velvollinen maksamaan henkikirjoihin ilmoittamansa meriväen verorästit sekä valtiolle että kaupungille. Ulkomaille purjehtivaan laivaan pestattavan väen tuli täyttää tiettyjä vaatimuksia. Vuonna 1839 Suomea varten annetuissa purjehdussäännöissä ilmoitettiin, ettei alukseen saanut pestata kuin hyvämaineisia, velattomia ja rikkeettömiä henkilöitä. Vuonna 1851 annettiin vuoden 1748 kauppamerenkulun ohjesääntöä täydentävä asetus, jossa määrättiin, että merenkulkijan on otettava vastaan tarjottu meripalvelus, ellei hyväksyttävää laillista syytä ilmene.
Joka vuosi edellytettiin myös tehtävän vähintään yksi ulkomaanpurjehdus tai neljän kuukauden reissu oman valtion satamien välillä. Rangaistuksena meripalveluksesta kieltäytymiseen oli kaikkien etujen menettämisen lisäksi erottaminen merimieshuoneesta. Erottaminen oli varteenotettava uhka, sillä vuonna 1852 oli säädetty ns. laillisen suojelun pakko. Merimieshuoneen luetteloista poistettu mies, jolla ei ollut palveluspaikkaa, saatettiin luokitella irtolaiseksi.
Lamakausina merimieshuoneen toiminta vaikeutui, sillä laitoksen tulot olivat tavallista pienemmät, mutta vastaavasti avustusten tarvitsijoita oli enemmän kuin normaaliaikoina. Suomen kauppalaivaston tonnistosta menetettiin Krimin sodan (1853-56) seurauksena 60%. Aluksia myytiin, kaapattiin ja niitä ajautui haaksirikkoihin. Kuitenkin sotaa seuranneen vaikean ja kalliin ajan takia jo myönnettyjä eläkkeitä korotettiin mahdollisuuksien mukaan.
Merimieshuoneen loppuvaiheet
Vuoden 1872 valtiopäiville kokoontuneet säädyt esittivät riittävää valtionapua nauttivaa eläkelaitosta merimieskunnan turvaksi. Huomattiin ettei merimieshuone rajoitettuine mahdollisuuksineen pystynyt tarjoamaan merenkulkijaväestölle riittävää sosiaaliturvaa. Merimieshuone sai vuoden 1873 merilain määräämänä uudeksi tehtäväkseen aikaisemmin maistraatin hoitaman otto- ja päästökatselmusten toimittamisen.
Avustustoiminta jatkui entisellä tavalla. Merimieshuone oli nyt oltava jokaisessa ulkomaankauppaa meritse harjoittavassa kaupungissa. Erillisestä anomuksesta voitiin vastaava laitos perustaa myös sisämaan kaupunkeihin ja maaseudun satamapaikkoihin. Vuosisadan vaihteessa Suomessa olikin jo kolmisenkymmentä merimieshuonetta.
Merimieshuoneen johtokunnan kokoonpano muuttui. Palkattomaan luottamustoimeen valittiin viisi jäsentä neljäksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenistä kaksi edusti laivanvarustajia, kaksi laivanpäällystöä ja yksi miehistöä. Lisäksi oli asiamiehen, eli "waterschoutin" ja muiden pakattujen henkilöiden toimet. Waterchoutin tehtävänä oli vastata toiminnan käytännöllisestä puolesta.
Merimieshuoneen jäsenyydestä tuli vuonna 1874 vapaaehtoista, eikä se ollut siis laivapalvelukseen pääsemisen edellytyksenä kuten aiemmin. Jos ei ollut jäsen, säästi erilaisissa maksuissa, mutta jäsenyydestä eronneella ei kuitenkaan ollut oikeuksia mahdollisiin avustuksiin. Merimieshuoneen jäsenyydestä voitiin erottaa häpeällisen rikoksen takia, jos oli laivapalveluksesta poissa kaksi vuotta ilman ilman pätevää syytä, tai jos "laiskuuden, huolettomuuden tahi juopumuksen tähden katsotaan siihen kelpaamattomaksi."
Merimieshuoneen ja maistraatin välinen yhteys oli ennen 1870-luvun merilainsäädäntöä kiinteä. Merimieheksi ryhtyvän piti maistraatin edessä vannoa ns. merimiehenvala. Maistraatti myönsi myös matkalle lähteville laivoille merimiespassit. Vaikka merimieshuone piti laivakohtaisia luetteloita miehistöistä ja heidän purjehduksistaan, tapahtui päästökatselmus eli ulosmönsträys maistraatin edessä. Maaseudulla riitti, kun laivoilla oli mittauskirja ulkomaanmatkaa varten sekä tullikamarin myöntämä passi. Vuoden 1874 asetuksen seurauksena maistraatin rooli väheni.
"Ohjesääntö yleiselle pensionilaitokselle päälliköitä ja muuta meriväkeä varten suomalaisilla kauppalaivoilla" hyväksyttiin 28.3.1879. Yleisenä ehtona eläkkeen saamiselle oli 20 vuoden jäsenyys. Kuolemantapauksen sattuessa omaiset saivat kuitenkin eläkettä 10 vuoden jäsenyyden perusteella. Jos oli tullut sairauden tai tapaturman vuoksi työkyvyttömäksi, sai 50 % eläkkeestä vuosista riippumatta. Samoin säännökset leskien ja alle 18-vuotiaiden lasten oikeudesta eläkkeeseen oli sisällytetty ohjesääntöön.
Kuitenkin vain pieni osa maan merimieskunnasta liittyi eläkelaitokseen, koska jäsenmaksuja pidettiin liian suurina suhteessa saataviin eläke-etuihin. Vuoden 1897 lopussa maamme arvioidusta 9000 hengen suuruisesta merenkulkijakunnasta vain 1527 henkilöä oli liittynyt laitoksen jäseneksi.
Merenkulkijoiden erikoinenammatti ei saanut osakseen samanlaista lainsuojaa kuin muu ruumiillinen työ. Vuonna 1895 annettiin laki työnantajan vastuusta työntekijän saamaa ruumiinvammaa koskien, mutta merimiesammatissa toimivat jäivät sen ulkopuolelle. Lain epäkohtaa korjattiin vuonna 1902 ja vuoden 1917 asetus uudesta työväen tapaturmavakuutuksesta kattoi myös merimiehet. Vuosien 1925 ja 1935 tapaturmalaeissa merimiehet rinnastettiin lopulta tasavertaisesti muihin työntekijöihin.
Suuria edistysaskelia merimiesten sosiaalisessa lainsäädännössä olivat vuoden 1924 merimieslaki, laki merimiehen työajasta, asetus kauppa-aluksista sekä uusi ohjesääntö merimieseläkelaitokselle. Vaikka vuotuinen eläke nousikin suhteessa maksettuun jäsenmaksuun, ei eläkelaitoksen suosio vieläkään kasvanut. Jäsenmäärä pysytteli alhaisena.
Merimieshuoneiden lakkautus
Valtioneuvosto asetti merimieshuonekomitean vuonna 1929 ja siltä valmistui mietintö vuonna 1932, jossa se ehdotti merimieshuoneiden lakkauttamista ja eläkelaitoksen asettamista suoritustilaan. Selitykseksi päätökselle annettiin laitoksen perustamiseen aikoinaan johtaneiden syiden vähittäinen katoaminen. Merenkulkijaväestön sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen oli siirtynyt lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten piiriin. Merimieshuonelaitosta pidettiin vanhentuneena, eikä sen tarjoamaa turvaa merimiesammatin harjoittajille katsottu riittäväksi.
Vuoden 1937 kansaneläkelain tarkoituksena oli turvata jokaisen Suomessa työskentelevän henkilön toimeentulo vanhuuden ja invaliditeetin varalta. Sen seurauksena merimieseläkelaitos lopetti toimintansa. Silloisille eläkkeensaajille kuitenkin jäi heidän entiset oikeutensa. Valtion tulo- ja menoarvion ulkopuolinen rahasto otti laitoksen varat haltuunsa käytettäväksi ammatissa toimivien merimiesten hyväksi tapahtuvaan huoltotyöhön ja meripelastustoimintaan. 4.6.1937 annetussa laissa merimieshuoneet tuli lakkauttaa vuoden 1938 alusta lukien. Myös niiden varat luovutettiin valtiolle merimiesten avustusrahastona. Näitä varoja tuli laitoksen lakkauttamisen jälkeenkin käyttää samojen periaatteiden mukaisesti kuin merimieshuonelaitoksessa oli sen toiminnan aikana noudatettu. Historiallisesti merimieshuonelaitoksen merkitys on ollut tärkeä. Kirjanpidon ansiosta on säilynyt tietoa kapteenien ja miehistön lukumääristä.
Merimieshuonelaitoksen avulla pystyttiin turvaamaan riittävän suuri, ammattitaitoinen ja sosiaalisesti turvattu merenkulkijakunta eri aikoina. Uskollinen palvelus palkittiin ja vastaavasti karkuruudesta ja uskottomuudesta rankaistiin. Merkille pantavaa on sekin, ettei merimieshuoneen myöntämissä eläkkeissä ja avustuksissa ollut tuolloin häpeällisenä pidettyä köyhäinhoidon leimaa. Merimieshuonetta voidaankin pitää jonkinlaisena sosiaalivakuutuksen edelläkävijänä.
Merimiestyönvälitys eli "Mylly"
Merimieshuoneissa maaseutusatamissa tai lastauspaikkakunnilla pestauksen eli "mönsträyksen" sai suorittaa nimismies, mutta myöhemmin työvoiman palkkaus hoidettiin merimieskatselmusmiehen toimistossa. Vanhan vuoden 1873 merilain asetukset oli painettu pestin keston ja palkkauksen sisältävään vastakirjaan. Vastakirjaa täydennettiin vuonna 1924 kun mönsträystä koskevat pykälät erotettiin merilaista. Täydennetty vastakirja sisälsi tarkat palkkatiedot ja oli samalla pestaussopimus. Merimiehen oikeusturva parani uudistuksen myötä.
Merialan työnvälitys hoidettiin suurimmissa kaupungeissa erityisten työnvälityspisteiden kautta ja toiminta laajeni kun vuonna 1945 Merimies-Unioni tuli mukaan työnvälitykseen. Unionin jäsenyydestä tuli pakollinen ja jäsenistön kunnollisuuden takaamiseksi tehtiin tarkastuksia sekä perustettiin erillinen merimiesten kurinpitolautakunta. Paikanhakijan kunnollisuus voitiin tarkistaa ns. kontrollikortin avulla. Tätä kontrollikorttia vastaan työnhakija sai merimiesvälityksestä työhönosoituskortin ja pääsi listalle. Myllyssä myllynhoitaja huusi vuorotellen listalla olevien nimen ja työkohteen, ja työnhakija hyväksyi tai hylkäsi ehdotetun työpaikan. Otettuaan työpaikan vastaan hakija sai korttinsa ja toimitti sen ensin varustamolle ja sitten laivalle, jossa työnhakija hyväksyttiin. Lopulta varsinaisen mönsträyksen toimitti katselmusmies. Työhönosoituskortin toinen osa jäi merimiehelle ja toinen myllyyn.
Lähteet:
Kinnari, Pekka: Merimiesvälitys, merimiesten "mylly". Navis Fennica 4. Meren aalloilla ja sisävesillä. Porvoo 1995.
Lybeck, Jari: Raumalaislaivoilla purjehtineet merimiehet ja Rauman merimiesväestö purjehduksen murrosvuosina 1850- ja 1860 -luvuilla. TuYHL, Suomen historia. Turku 1996.
Mattila, Tapani: Merimieshuonelaitos. Navis Fennica 4. Meren aalloilla ja sisävesillä. Porvoo 1995.