Lemmikit laivalla
Kuva: Kuunarilaiva Uljaksen miehistökuva vuodelta 1923. Laivakoira Prissen paikka on laivan kapteenin Ferdinand Fagerströmin vieressä.
Pitkiä merimatkoja tekeville valtameripurjealuksille mukaan otetut eläimet oli jaettu kahteen kastiin tarkoituksensa mukaisesti: toiset eläimet, kuten siat, kanat ja lampaat, toivat kaivattua vaihtelua yksitoikkoiseen ruokavalioon, kun taas toiset, kuten kissat, koirat ja papukaijat, olivat laivassa seuranpitäjinä ja lemmikkeinä.
Vaikka purjealuksessa mukana ollut sika joskus saattoikin kohota ravinnon raaka-aineen asemasta jopa nimetyn lemmikin asemaan, oli sen tarkoituksena vain tuottaa lihaa tervetulleeksi lisäksi muuten hyvin vähän tuoretuotteita sisältävään merimiesten ruokavalioon. Varsinaisten laivalemmikkien pääasiallisena tehtävänä oli lievittää merimiesten pitkillä merimatkoilla kokemaa yksinäisyyttä ja koti-ikävää.
Nämä laivalemmikit olivat useimmiten kissoja tai koiria ja monesti ne oli poimittu mukaan laivaan vieraista satamista. Melkein kaikissa pitkää matkaa kulkevissa aluksissa oli vielä 1960-luvulla laivakissa tai -koira. Pelkkiä sylikoiria tai -kissoja ne eivät kuitenkaan olleet. Esimerkiksi laivakoirilla saattoi olla useitakin tehtäviä, joihin se osallistui ikään kuin yhtenä miehistön jäsenistä. Koirista oli käytännön hyötyä esimerkiksi noutajina, vahteina ja vetojuhtina.
Kuva: Messikalle ja laivakoira, m/t Bonny vuonna 1959
Laivakoirat olivat 1700-1800-luvuilla yleensä pienikokoisia, koska ne mahtuivat siten paremmin aluksen ahtaisiin tiloihin ja kuluttivat vähemmän ravintoa sekä vettä. Schipperke on tunnettu laivakoirarotu. Nimi tarkoittaa pientä paimenta tai pikku kipparia. Schipperke-rotuiset koirat paitsi olivat vahteja, myös pyydystivät laivoista tuhoeläimiä, erityisesti rottia.
Laivakissaa kunnioitettiin
Vahinkoeläinten pyydystäminen laivoissa annettiin usein myös kissan tehtäväksi. Niillä oli suuri merkitys erityisesti viljalastissa seilanneilla laivoilla hiirien ja rottien tuhoajina. Laivakissaa saatettiin merimiesten keskuudessa kunnioittaa ja jopa pelätä: Se viihtyi omissa oloissaan, hankki itse ruokansa ja jotkut taikauskoiset merimiehet uskoivat kissan omaavan jopa yliluonnollisia voimia. Uskottiin, että kun kissa voi hyvin ja on tyytyväinen, säät ovat suotuisat alukselle.
Joskus laivalemmikeiksi saatettiin ottaa eksoottisempiakin eläimiä, kuten papukaijoja, undulaatteja, apinoita tai näyttelyssä esitelty Onni Bärlingin laivasiili. Jopa jääkarhu on ollut lemmikkinä neuvostoliittolaisessa jäänmurtajassa, jossa Mishkaksi nimetty petoeläin oli pennusta asti elänyt miehistön kanssa. Jääkarhu lahjoitettiin lopulta vuonna 1969 presidentti Urho Kekkoselle, joka lahjoitti sen edelleen Korkeasaaren eläintarhaan.
Lukuisten lemmikkivalokuvien ja päiväkirjamerkintöjen perusteella seuraeläimet ovat olleet tärkeitä merimiehille. Niistä pidettiin huolta parhaan kyvyn mukaan, vaikka se joskus tarkoittikin eläimestä luopumista, kuten Bärlingin laivasiilelle kävi. Samoin näyttelyssä esitelty laivakoira Oskun tarina kertoo, miten Kanariansaarilta mukaan otetusta koiranpennusta tuli laivakokille koko elämän mittainen ystävä, josta huolehdittiin hamaan kuolemaan saakka.
Kirjallisuus: Mäenpää, Sari & Aartomaa, Johanna (toim.). Merihistorian rajapintoja. Nautica Fennica 2009-2010. Museovirasto, Helsinki 2010.
Weibust, Knut. Deep Sea Sailors. A Study in Maritime Ethnology. Nordiska museets Handlingar 71. Stockholm, 1969