Merimiehet maissa

Kuva: Merimiehet Buenos Airesissa. Rauman merimuseo.

”Siihen aikaan lähdimme merille, koska halusimme päästä satamiin”, muisteli vanha saksalainen pursimies 1950-luvun merenkulkua. Merillä ollessaan merimiehet yleensä ovat odottaneet seuraavaa satamakäyntiä innokkaasti. Odotukseen oli monia syitä. Monet varmasti kaipasivat muita sosiaalisia kontakteja laivatovereiden lisäksi, vaikka miehistön keskinäiset suhteet olisivat sinänsä olleet hyvätkin. Kaivattiin myös tuoretta ruokaa ja raikasta vettä. Jotkut kaipasivat seikkailuja ja huvituksia – olipa kyseessä sitten paikallisiin nähtävyyksiin tai nuoriin naisiin tutustuminen.

Purjelaivojen aikana satama-ajat olivat pitkiä

Merimiehet itse asiassa 1800-luvulla viettivät keskimäärin suuremman osan ajastaan satamassa kuin merellä. Näin oli varsinkin valtameriliikenteessä. Usein merimiehet pitivätkin rannikkoliikenteessä purjehtivia pieniä aluksia raskaampina työpaikkoina kuin valtameripurjealuksia, koska rannikkoliikenteessä satama-ajat olivat lyhyitä ja siten lepoaikaa vähän. Satama-ajat alkoivat lyhentyä jo 1800-luvun lopulla, mutta suuri muutos alkoi vasta paljon toisen maailmansodan jälkeen.

Majoitus maissa ollessa oli lähes aina laivassa, jossa vuodenajasta ja satamakaupungin ilmastosta riippuen saattoi olla hyvinkin kylmä. Tropiikissa kuumuuskin saattoi olla ongelma, etenkin laivan ahtaissa ja huonosti tuuletettavissa kajuutoissa vielä enemmän kuin ilmastoon sopiviksi rakennetuissa paikallisissa asumuksissa. Useissa satamissa ei turvallisuussyistä saanut laivalla tehdä lainkaan tulta, mikä tietenkin teki sekä lämmittämisestä että valaisusta mahdotonta. Ruokaa voitiin sentään usein laittaa maissa, mikä oli hankalaa, eikä kaikissa satamissa sekään ollut sallittua.

Kaikki merimiehet eivät viihtyneet kapakoissa

Iltaisin ja sunnuntaisin, kun laivalla ei tehty töitä, pääsivät merimiehet käymään maissa. Muutama epäonninen joutui tosin jäämään laivaa vartioimaan. Joskus aikaa vietettiin satamien kapakoissa ja ilotaloissa, mutta usein tehtiin laajempiakin matkoja sisämaahan. Satamiin syntyi 1800-luvulla myös mitä erilaisimpia palveluita merimiehille tarjoavia liikkeitä. Siten merimiesten vapaa-ajanvieton voi nähdä ennakoineen 1900-luvun jälkipuoliskolla syntynyttä turismiliiketoimintaa.

Monet merimiehet kokivat itsekin itsensä maailmanmatkaajina: eräs suomalainen konemestari kertoi lähteneensä merille koska ”Laivalla saa matkustaa ilmaiseksi ja siitä maksetaan vielä palkkaakin”. Populaarikulttuurissa merimiehet on usein esitetty kiinnostuneina lähinnä viinasta, naisista ja huvituksista: todellisuudessa monet olivat aidosti kiinnostuneita vieraista paikoista, ihmisistä, kulttuurista ja ruuasta ja esimerkiksi kielten opiskelusta.

Karkaamiset toivat laivan päällikölle ongelmia

Joskus merimiehet käyttivät maissa tilaisuutta hyväkseen ja karkasivat. Joskus myös aiottiin asettua pysyvästi maahan jossa karattiin. Esimerkiksi raumalaisesta Fenniasta karkasi Yhdysvalloissa 1890-luvulla kansimiehistön 22 miehestä peräti 18. Karkaamisia tapahtui erityisen paljon juuri Pohjois-Amerikassa, sillä siellä oli tarjolla sekä paremmin palkattuja merimiestöitä että muita työmahdollisuuksia, ja siten mahdollisuus jäädä siirtolaiseksi. Joillain paikkakunnilla saattoi olla suomalaisia siirtolaisia, jotka suorastaan houkuttelivat kotimaan merimiehiä jättämään laivansa ja liittymään porukkaansa. Karkuri menetti maksamatta olevan osan palkastaan, ja karanneiden oli vaikea saada uutta pestiä suomalaisesta laivasta. Siksi karkaaminen oli helpompaa nuorille miehille, joilla ei ollut perhettä elätettävänään tai muuten voimakkaita siteitä kotimaahan.

Suomalaisista laivoista karkaaminen väheni selvästi 1880-luvulla, keskiarvot putosivat suunnilleen puoleen aiemmasta. Tähän on monia mahdollisia syitä, mutta yksi todennäköinen tekijä on kurin keventyminen ja ruumiillisen kurituksen väheneminen. Ankara kuri ja siitä eroon pääsy ei suinkaan ollut ainoa syy karata, monet karkurit lähtivät yksinkertaisesti paremman palkan perässä. Varsinkin Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suurissa satamissa toimi ns. krymppareita, ammattimaisia karkurien värvääjiä, houkuttelemassa miehiä karkaamaan ja välittämässä heille pestejä.

Satamissa saatettiin tehdä pienimuotoista kauppaa omaan laskuun

Keskiajalla Pohjois-Euroopan merimiehillä oli jopa oikeus tiettyyn osaan laivan rahtitilasta. Miehistölle tällainen kauppa oli merkittävä tulonlähde, tutkimusten mukaan 1600- ja 1700-luvuilla jopa 18% kaiken kaupan arvosta. Tätä kauppaa kuitenkin rajoitettiin viimeistään 1600-luvulta alkaen. Esimerkiksi Ruotsissa vuonna 1667 säädetyn lain mukaan miehistön omaan laskuunsa myymä tavara luokiteltiin salakuljetustavaraksi.  

Käytännössä miehistön oma kauppa ei koskaan ole täysin loppunut, mutta 1800-luvun puolivälin jälkeen se ei enää ole muodostanut kovin merkittävää tulonlähdettä merimiehille. Useimmissa maissa ovat merimiehet saaneet tuoda tietyn määrän tavaraa ilman tavanomaisia tullimaksuja, eikä pieniin sääntörikkeisiin useinkaan ole puututtu lain kirjaimen ankarimman tulkinnan mukaan. Esimerkki täysin laillisesta merimiestuonnista Suomessa on Volkswagen-autojen yleistyminen. Saksasta ostettuna ”kuplavolkkarin” sai 1950-luvuilla juuri riittävän alhaiseen hintaan, jotta tullimaksuilta välttyi. Suomessa auto oli helppo myydä hyvällä voitolla eteenpäin, sillä vuoteen 1962 autojen maahantuonti oli Suomessa säännösteltyä.

Merimiesten satamakokemukset ovat muuttuneet oleellisesti 1970-luvulta alkaen

Nykyään on vain harvoin aikaa käydä maissa ainakaan sataman välitöntä läheisyyttä kauempana. Nykyaikaisten kontti- ja RoRo-alusten purku ja lastaus käy varsin nopeasti: pitkiin retkiin maissa ei siis ole aikaa.

Nykyään satamat ovat myös usein kaukana kaupunkien keskustoista, ja kuljetuksiin kuluva aika on pois muutenkin vähäisestä ”tehokkaasta” maissaoloajasta. Sitä paitsi kuljetukset satamista kaupunkien keskustoihin eivät ole ilmaisia.

Monissa maissa hankaluuksia ja ajanhukkaa aiheuttavat myös tiukat maihintulomuodollisuudet henkilötodistusten tarkastamisineen. Nykyään voikin kulua kokonainen kuuden viikon työvuoro niin, ettei merimies laske jalkaansa kiinteälle maalle, ehkä ei edes satamalaiturille.Valtameriliikenteessä ei ole nykyään harvinaista, että merimies ei pääse käymään maissa kuukausiin. Satama-ajat ovat  hyvin lyhyitä ja monet laituripaikat sijaitsevat kaukana asetuksesta. Euroopan suurimman sataman Rotterdamin Maasvlaktesta on 52 kilometriä kaupungin keskustaan.