Onni Bärlingin ja Toivon miehistön “kummallinen vankeus” Saksassa
Kesällä 1914 oli raumalainen parkkilaiva Toivo miehistöineen Kokkolasta puutavaralastissa kohti Saksan Eckernfördeä. Miehistö varmaankin odotti, että matkasta tulisi aivan tavallinen reissu Suomesta Saksaan. Toivo teki noin viisi tällaista matkaa vuodessa, ja Saksan satamakaupungit, myös Eckernförde, olivat useimmille sen miehistä hyvin tuttuja.
Toivon konstaapelina eli perämiehenä ilman muodollista perämiehen pätevyyttä toimi 26-vuotias Onni Bärling, jonka päiväkirjan ja muistelmat ovat hänen jälkeläisensä antaneet Rauman merimuseon käytettäväksi. Siksi tiedämme Bärlingin ja Toivon miehistön kohtaloista ja kokemuksista.
Toivo lähti Kokkolasta 18. heinäkuuta. Matka sujui hitaaasti, sillä tuulet eivät olleet suotuisat. Saksaa lähestyttäessä Toivon väelle riitti ihmeteltävää. Miksi saksalainen sotalaiva pysäytti lähellä purjehtineen suomalaisen Dores -purjelaivan? Miksi Saksan rannikon majakat olivat pimeinä? Toivossa ei ollut mitään radiolaitteita, eikä miehistö näin ollen saanut tietoa siitä Venäjän ja Saksan keisarikunnat julistivat 1. elokuuta 1914 toisilleen sodan. Siten Venäjän lipun alla purjehtineet suomalaiset laivat olivat saksalaisille vihollisia. Toivo olisi varmaankin pyrkinyt kääntymään takaisin tai hakemaan turvaa Tanskan tai Ruotsin puolueettomista satamista, jos laivan päällikkö olisi sodasta tiennyt.
Pidätys ja pakkotyö
Elokuun 4. päivänä Toivo oli viimein jo lähellä määränpäätään, kun sen vierelle yhtäkkiä ajoi saksalainen sukellusvene U-28 ja sukellusveneiden tukialus Wulkan. Onni kuvaili muistikirjassaan, mitä seuraavaksi tapahtui:
“sotalaivasta tuli parikymmentä miestä kiväärit kädessä laivaan. Kun me tulimme alas, niin käskettiin kaikki ruorin luo ja selitettiin meille, että on sota Wenäjän ja Saksan välilä ja että me olemme sotavankia. Kaikilta otettiin puukot pois vyöltä ja taskuista. Minultakin koko kaksi veistä [...] Wenjän lippu vedettiin alas mastosta ja sijalle pantiin saksan sotalippu, joka liehui yhtä kauniisti ja niin vietiin Toivo suurena sotasaaliina Kieliin.”
Kielissä oltiin ensin viikon verran toimettomina. Laiturilla aseistetut vartiomiehet pitivät silmällä, ettei kukaan poistunut laivasta. Sen jälkeen miehet vietiin maihin työhön. Onni oli aiemmin Suomessa ollut sahalla töissä, ja ehkä siksi hän päätyi sahaamaan puita. Muistikirjan merkinnöistä voisi päätellä, ettei hän itseään ainakaan liikaa rasittanut:
“Minäkin menin sahaamaan. Sahasin noin pari tuntia ja sain juuri kerran halon poikki”
Pakkotyö oli silti ikävää. Yöt vietettiin epämukavissa varastoissa olkien tai paperikasojen päällä nukkuen. Kaikki olivat jatkuvasti aseistettujen vartijoiden katseen alla. Ruoka oli Onni mielestä suorastaan kelvotonta:
“Viimein noin 2 aikana saimme ruokaa tai jotakin, jota ne siksi sanoivat. Se oli sekotusta perunasopasta ja papusopasta. Kyllä se vähän oli outoa, mutta ajattelin, että ei kai ne ole osannut oikein kumpaakaan laittaa ja söin sentään ja söinkin oi-kein karhun tavalla, ainakin puolen lautasellista. Kyllä siinä oli kirousta ja sada-tusta ennen kuin kaikki oli ruokaillut.”
Toivon miehistö pääsi kuitenkin jo kolmannen työpäivän aamuna pois. Heidät vietiin takaisin laivaan, ja käskettiin purjehtimaan alkuperäiseen määränpäähän Eckernfördeen. Ehkä puulastin alkuperäinen tilaaja, sahanomistaja Timm, oli ottanut yhteyttä viranomaisiin saadakseen tilaamansa puutavaran. Perillä miehistöä kiellettiin nousemasta maihin, mutta muuten saksalaiset jättivät heidät rauhaan. Lasti toki piti purkaa, mutta siinäkään ei liiaksi työtä ollut. Onni muisteli tätä vapaa-ajan viettoa:
“Keskiviikkona 19 p aloimme lossata lastia. Se työ kävi hyvin hitaasti ja meillä oli hyvää aikaa harjoitella painitaitoa ja opettelimme aivan uuden paini-tavan, joka paljon lähenee vapaata painia. Usein tuli puolen päivän väliaikoja ja kerran tuli koko viikon loma. Niillä ajoilla teimme laivoja. Minä tein pari pullo-laivaa sekä yhden täysilaivan, jonka tein toivon mallisen ja nimitin Toivoksi. Maista hankimme pahvin ja teimme pelikorttia ja aloimme pelata kaikenlaisia korttipeliä tulitikut kävi rahasta. Siten vietimme monta iltaa kunnes kerran siihenkin kyllästyttiin ja hukattiin kortit.”
Salaviestejä ja pitkästymistä
Välitöntä hätää Toivon väellä ei ollut, mutta tekemisen puute ja epätietoisuus tulevaisuudesta tuntuivat vaikeilta. Ehkä pahinta kuitenkin oli, ettei kotiväelle saanut viestiä. Onni sai salakuljetettua muutamia kirjeitä tanskalaistiin ja alankomaalaisiin laivoihin, joiden miehistöt lupasivat ne sodalta säästyneihin kotimaihinsa päästyään lähettää. Näin Onni sai vaimolleen Annille tiedon tilanteestaan. Tällainen salainen kirjeiden lähettäminen oli hyvin vaarallista puuhaa, pahimmillaan se olisi voinut johtaa syytteeseen vakoilusta.
Syksyn aikana elämä alkoi asettua uomiinsa. Onni Bärlingin muistikirjasta päätellen sitä leimasi pitkäveteisyys, joutilaisuus ja jonkinlainen alistuminen siihen, että mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloon ei ollut.
“Kaikki me olemme terveitä ja sodasta emme tiedä paljo mitään. Kanuunan pauketta kuuluu harva se päivä, väliin läheltä ja väliin kaukaa ja yhtenä päivänä kuulemme yhden huhun ja toisena toisen, niin että elämme aina päivän kerrallaan. Laiva on kiinni laiturissa ja maihin ei ole lupaa mennä, vaikka ei enää ole vahtia rannalla.”
“Me elämme täällä nyt vanhan Suomalaisen säännön mukaan, joka sanoo Maanantai menee maatessa, tiistai siinä sivussa, Keskiviikko ei ole kenenkään työpäivä tuorstain palkalla ei elä perjantai on lauantain aatto ja joka pyhän pitää, se ei tee lauvantaina yhtään mitään.”
Vaihtelua toi kaksi kaupunkilaispoikaa, jotka silloin tällöin vierailivat Toivossa ja hankkivat miehistölle tarpeellisia tavaroita, varmaankin pientä maksua vastaan, Luvallista tämä poikien toiminta ei varmaankaan ollut, mutta joko he eivät siitä jääneet kiinni tai satamapoliisi ei jaksanut asiasta kiinnostua.
Alla: Onni Bärlingin päiväkirjaansa piirtämä kuva kotikamarista.
Koti-ikävä pahenee
Mitä pitemmälle syksy ehti, sitä pahemmin toimettomuus ja epävarmuus vaivasi Onnia ja varmaankin myös hänen laivatovereitaan:
“Olen tehnyt tänään pyykkiä ja huomaan, että ihminen tulee laiskaksi, kun se elää näin toimettomana.Tämän hevosenkenkän minä piirsin sen tähden, kun sen sanotaan tuovan onnea ja minä toivon, että jo tässä kuussa täältä päästäisiin pois. Täällä kun tahtoo ikävä niin kovin vaivata.” (1.10.1914)
“Huomenna kuuluu olevan sunnuntai. Taitaa jäädä koko sielun hoito rappiolle, kun ei edes kirkkoon pääse.” (3.10.1914)
“Minä olen itsen niin surullisella mielellä, että ei edes kortit huvita. Sen vuoksi, kun ei tänne saa kotoa minkäänlaista tietoa. Tänään on keisarin syntymäpäivä. Jos nyt edes annettaisi meille lupa lähteä kotiin. Sitä odotellessa pannaan nukkumaan ja nukutaan noin tunti.” (22.10.1914)
Vaihtelua tylsyyteen ja ruokapöytään, toi kalojen onkiminen. Onnin muistikirjassa on merkintöjä muun muassa kampela-, turska- ja ankeriassaaliista. Muutaman kerran Toivon miehet saivat luvan käydä maissa ainakin vaate- ja ruokaostoksilla. Ehkä siitä innostuneena Onni alkoi liikkua kaupungilla yhä useammin myös ilman lupaa.
“Taas on viikko vierinyt unholaan siitä kun minä ostin puukenkät kahden kolkauksen kanssa ja maksoin niistä 3 mk. Olen siis jo viikon kolkautellut Egenfören katuja. Olen melkein joka ilta kävellyt maissa ja tarkastellut kaupunkin paikkoja muiden muassa kalan savustustakin. Eilen illalla olin Eläväkuvateatterissa ja kolkaukset jalassa. Siellä oli kyllä hauska ohjelma, mutta kun siellä istui niin paljon Saksalaisia sotaherroja, oli siellä istuminen hiukan vaarallista. Siellä tuli mieleeni vasta, että minäkin olen sotavanki ja istun teatterissa, mutta sellaista se on maailman meno, se voitta joka uskaltaa.”
Epäilemättä ainakin paikallispoliisi tiesi Onnin ja muiden luvattomista seikkailuista kaupungilla. Asiaan ei kuitenkaan kukaan ikinä puuttunut. Suomalaisia merimiehiä ei selvästikään pidetty vaarana Keisarillisen Saksan sotaponnisteluille, eikä heidän uskottu karkaavan. Minnepä kielitaidottomat, lähes rahattomat nuoret miehet olisivat paennetkaan? Onni kuvaili muistikirjassaan tilannetta näin:
“Me olemme kummallisessa vankeudessa, kun saamme kulkea missä tahdomme ja elätämme itse itseämme laivan rahalla, eikä siitä kotiin pääsemisestä vaan tule sen valmiimpaa, vaikka jo pian tulee Joulu.”
Marraskuussa Toivon iäkäs päällikkö, kapteeni Karl Gustav Forsinius joutui sairaalaan. Onni kävi häntä siellä usein katsomassa. Hän myös toimi ainakin ajoittain päällikön sijaisena, ja joutui hoitamaan joitakin laivan asioita muun muassa kaupungin raatihuoneella, vaikkei osannut juuri lainkaan saksaa.
Joulunviettoa ja huhuja kotiinpaluusta
Joulukuun 12. päivänä Toivon miehistä kaksi vanhinta ja kaksi nuorinta pääsivät kotimatkalle. Laivaan jääneet olivat toisaalta heille kateellisia, toisaalta nyt vahvistuivat toiveet siitä, että hekin pääsisivät pian kotiin. Seuraavana päivänä Onni kärsi tavallistakin kovemmasta koti-ikävästä:
“viime vuonna juuri tämän 13 p iltana minä sovitin Annin kanssa huonekaluja uuteen kamariimme ja sitte muutimme siihen asumaan, minä ja Anni. [...] Eilen lähetin timperin mukana kirjeen Annille ja [sisarelle] Teklalle. Luulen, että ne ehtii vielä kotiin Jouluksi, jos vaan ehtisivät. Minä toivon, että Anni saisi kirjeeni Jouluaattona, että se tulisi hänelle Joululahjaksi, kun en nyt voi muutakaan lahjaa antaa. Nyt on kohta 2 kk siitä kun Anni on kirjoittanut, enkä ole sen jälkeen mitään kotoa kuullut.”
Joulu toi Onnin ja muiden Toivon miesten mieliin niin ikävää kuin iloakin:
“Kello 10 meidän oli kaikkien määrä mennä raatihuoneelle ja me menimme, mutta en tiedä itsekään, että mitä siellä teimme, kun sitte taas saimme luvan palata ta-kaisin laivaan. Kävelimme maissa pari tuntia. Huomenna on sitte jo Jouluaatto ja kaikki saa joululahjoja omaisiltaan. Minä en sentään voi antaa niille mitään - - Kuusta näkyy juuri puolikas ja pilvet juoksee kovalla kiireellä. Sain tänään kuulla, että kapteeni on jäänyt Köpenhaminaan. – Kai minun nyt sitte vaan täytyy olla Joulu täällä laivassa, koska ei kotiin päästetä eikä sinne enää ehtisikään Jouluksi” (23.12.1914)
“Ostin kuusenkin tänne kajuuttiin ja sain eräästä rohdoskaupasta joululahjaksi 2 pakettia kynttilöitä sekä 18 kp joulukuusen kynttiläjalkaa ja nyt minulla on ollut joulukuusi palamassa tässä pöydällä ja me olemme kaikin istuneet ja juoneet teetä sen ympärillä ja meillä on ollut kylläkin hauska jouluaatto näin meidän oloihimme katsoen. Annoin joka miehelle 2 mk joululahjaksi sekä yhteiseen 1 pullon viiniä. Kävin tänään taas Timmilläkin – Minä huomaan, että tämän kaupunkin asukkaat ovat kovin hyväsydämmisiä ihmisiä. Olen tänäänkin saanut pienen lahjan miltei joka puodista ja nyt on koijani täynnä pieniä pusseja. Minun kuuseni on hyvin kaunis. Se maksoi 40 penniä ja on samanlaista kuin Suomalainenkin kuusi. Siinä ei ole mitään muuta koristetta kuin kynttiläjalat sekä 20 moniväristä kynttilää. Tämä kajuutti tuntuu nyt niin kotoiselta kun on tuo joulukuusikin. Olisi hyvin hauskaa saada kuulla minkälainen on jouluaatto ollut kotona ja onko minun kirjeeni siksi saapunut. (24.12.1914)
Joulun jälkeen sää viileni, ja Toivosta alkoi polttopuu loppua. Onni päätti polttaa englanninkieliset kirjat, koska kapteenin lähdettyä ei joukossa ollut ketään joka olisi niitä osannut lukea. Lopulta oli pakko ostaa maista hiiliä.
Vihdoin kotimatkalle
Tammikuun puolivälissä Onni sai kuulla, että Toivon väki pääsisi pian kotiin. Hän suhtautui asiaan varovasti, sillä asiasta oli huhuja liikkunut ennenkin. Tällä kertaa tieto piti kuitenkin paikkansa, ja tammikuun 19. päivästä 1915 Onni kertoi muistikirjassaan näin:
“Nyt se suuri päivä koitti. Armon päivä valkeni. Tänään meidän piti saada passit ja me saimmekin ne. Aloimme lähtövalmistuksiin jo kello 3 aamulla ajettiin kaikki tavarat säkkiin ja kapsäkkiin ja alettiin naulata ja lukita ovia kiinni. Vähitellen kello 3 iltapäivällä me jätimme Toivon oman onnensa no-jaan. Kylä se näytti minusta hyvin yksinäisen ja hyljätyn näköiseltä [...] ja kello 4 ja 46 min iltapäivällä me läksimme pois Ekenförestä, kun ensin olimme hyvästelleet koko suuren joukon ystäviä ja tuttavia, jotka olivat tulleet asemalle saattamaan meitä, eikä aikaakaan, kun Ekenföre oli painunut muinaismuistojen joukkoon.”
Kotiin oli kuitenkin vielä pitkä matka. Juna vei Onnin ja hänen laivatoverinsa ensin Tanskan rajalle, jossa vaihdettiin Kööpenhaminan junaan. Kööpenhaminassa poliisi pidätti koko porukan, mahdollisesti jonkinlaisen väärinkäsityksen vuoksi. Sitten oli käytävä Venäjän konsulin luona hakemassa passeja. Siellä Onni sai kuulla suru-uutisen: Toivon päällikkö kapteeni Karl Forsinius oli kuollut Kööpenhaminassa, eikä siis päässyt enää kotiinsa. Kööpenhaminasta matka jatkui Ruotsin Malmön kautta Tukholmaan ja edelleen Karunkiin pohjoiseen, lähelle Ruotsin ja Suomen rajaa. Siellä päättyi rautatie, ja matka jatkui rekikyydillä Suomen puolelle.
Kun tullitarkastus oli suoritettu, niin menimme me kahville ja sitte menin minä pankkiin vaihtamaan rahat suomen rahaksi. Kun olimme saaneet asiat kuntoon, niin menimme saunaan joka mies ja otimme oikein aika löylyn sekä pesimme itsemme aivan puhtaiksi. (23.1.1915)
Torniosta Onni jatkoi Raumalle tekemään tiliä laivan rahoista Toivon omistajan kanssa. Ilmeisesti laivaisäntä Kumlander oli selontekoon tyytyväinen, sillä hän antoi jäljellä olleesta 154 markan 73 pennin varoista Onnille lahjaksi 50 markkaa. Tammikuun 25. päivä kello 8 illalla Onni Bärling palasi vihdoin kotiin, oltuaan sieltä poissa yli 9 kuukauden ajan.
Alla: Onni ja Anni Bärling sekä heidän poikansa Veikko kotona vuonna 1917.
