Yksittäisen merimiehen kohtalo oli sodassa sattumanvarainen
Merimiehet ja laivat olivat nappuloita Saksan ja Suomen välisessä pelissä, joka kulminoitui syyskuun alussa 1944 tapahtuneeseen suhteiden irtisanomiseen. Tämän jälkeen Saksa välittömästi pidätti hallussaan olleissa satamissa sijainneet suomalaiset laivat miehistöineen. Kun Suomen Kauppamerenkulun ohjaus- ja säännöstelytoimikunta Kamerto kielsi vastavetona natsi-Saksan alusten lähdön ja luotsausavun suomalaisista satamista, saksalaiset perääntyivät hetkeksi, jotta heidän armeijansa poistuminen Suomen alueelta ei vaarantuisi.
Tämän Suomen ja Saksan “yhteisymmärryksen hetken” aikana Suomi pyrki auttamaan Saksaa poistumaan annetussa määräajassa, 15.9. mennessä, Suomesta. Hallitus valtuutti 7. syyskuuta 1944 Kamerton aikarahtaamaan 14 alusta Wehrmachtin sotamateriaalin evakuointikuljetuksia varten. Suomen viranomaisten on täytynyt ymmärtää evakuointikuljetuksien aiheuttamat riskit suomalaisille laivoille ja merimiehille. Saksan antamaan lupaukseen siitä, että aikarahdatut alukset pääsevät palaamaan takaisin Suomeen, päätettiin luottaa, vaikka vain muutamia päiviä aikaisemmin suomalaisia laivoja oli pidätetty saksalaisten toimesta.
Saksalaisten hyökkäys Suursaareen 15.9. kuitenkin sinetöi lopullisen välirikon ja suomalaisten merimiesten kohtalon. Internoidut merimiehet vietiin natsi-Saksan leireille ja laivan sijainti internointihetkellä määritti sen, mille leirille heidät kuljetettiin.
Kielin kanavassa pysäytettyjen suomalaisten laivojen väki pidettiin uutispimennossa viimeiseen asti
Höyrylaiva Coronalle pestautunut Jaakko Peltonen pidätettiin muun miehistön ohella Kielin kanavassa. Corona oli saapunut Bremeniin jo syyskuun alkupuolella. Sen lasti saatiin purettua vasta 12.9., jonka jälkeen saksalaiset viivyttivät laivan lähtöä vielä vuorokauden. Sen jälkeen Corona sai lopulta luvan lähteä ilman lastia Kielin kanavan kautta paluumatkalle Suomeen.
Matka kuitenkin keskeytyi Holtenaun lähistöllä 15.9., jolloin laivaan astui saksalainen luutnantti seurassaan seitsemän vartiosotilasta. Luutnantti ilmoitti, että aluksen oli pysähdyttävä miinavaaran takia. Alukseen jätettiin vartiomiehistö, joka kielsi miehistöä käyttämästä radiota. Lisäksi ainoastaan kapteeni sai käydä maissa vartijan saattelemana. Coronan miehistö ei saanut poistua laivasta edes ilmahälytyksen ajaksi. Saksalainen luutnantti lupasi useasti, että laiva pääsisi pian lähtemään, mutta kesti kymmenen päivää ennen kuin 25. syyskuuta tilanne ratkesi.
Tuolloin laivaan astui saksalaisia sotilaita, jotka käskivät miehistön ulos. Corona, muiden Kielin kanavassa pysäytettyjen suomalaisten laivojen ohella, takavarikoitiin Saksan valtiolle. Laivojen miehistöt vietiin Kielissä olevalle laivastokasarmille. Siellä merimiehiltä kysyttiin, suostuvatko he liittymään Saksan armeijaan, palvelemaan Saksan laivastossa tai kauppalaivastossa vai internoidaanko heidät.
Internoinnin valinneet merimiehet kuljetettiin 5.10. lähelle Friedrichsortin kaupunkia sijaitsevalle Brauner Bergin leirille. Saksalaisten tavoitteena oli saada merimiehet työhön. Luhistumassa olevan natsi-Saksan tarve tehdastyövoimalle oli suuri. Merimiehet laitettiin töihin tehtaaseen, jossa valmistettiin torpedoja. Useat merimiehet pakotettiin työhön nimenomaan sotatarviketuotantoon. Tämä rikkoi Haagin vuoden 1907 tehtyä maasodankäyntiä koskevaa sopimusta sotavankien kohtelusta: Merimiehet olisi sotavankeina voitu velvoittaa työntekoon, mutta ei sotatoimia tukevaan toimintaan. Parikymmentä suomalaista kieltäytyi valmistamasta torpedoja. Heidät tuomittiin pakkotyöhön Organisation Todtin alaisuuteen Duisburgiin, jossa kuri oli huomattavasti kovempaa ja väkivalta yleisempää kuin Brauner Bergissä.
Leireilläolijat kokivat fyysistä ja henkistä väkivaltaa
Jaakko Peltonen kertoi kammottavista kokemuksista Brauner Bergin leirillä. Hänen mukaansa vankeja hakattiin ja hän puhui joka-aamuisista puolalaisten ja italialaisten vankien hirttäjäisistä. Vankeja pidettiin myös nälässä. Jaakko oli karannut muutaman muun vangin kanssa hakemaan ruokaa, mutta he jäivät kiinni. Kuulusteluissa hänelle oli näytetty kuvia runsaista ruoka-annoksista. Kotiin palatessaan syksyllä 1945 hän painoi 35 kg. Markus Peltosen mukaan Saksan valtio tarjosi 1960-luvulla Jaakolle hoitopaikkaa saksalaisessa keuhkotautiparantolassa hengityselinten sairauden takia. Jaakko oli kieltäytynyt jyrkästi. Hän ei halunnut palata koskaan “edes sinnepäin”.
Suomalaisten merimiesten internointeja koskevassa tutkimuksessa nousee esiin se, että heitä ei yleisesti ottaen kohdeltu niin huonosti saksalaisten leireillä kuin monia muita vankeja. Toki he joutuivat kestämämään vankeutensa aikana kylmyyttä ja epäinhimillisiä olosuhteita, pakkotyötä, sairauksia, nälkää ja väkivaltaa, mutta ei siinä mittakaavassa kuin esimerkiksi neuvostoliittolaiset sotavangit tai juutalaiset vangit. Varovaisemman kohtelun on päätelty johtuneen muun muassa ruotsalaisten konsulien ja merimieslähetyksen toimittamasta avusta suomalaisille merimiehille. Merimiehet saatettiin myös kokea sotatoimien ulkopuolella oleviksi, joilla ei ollut osaa eikä arpaa siinä, millaiseksi Suomen ja natsi-Saksan suhteet muuttuivat sodan loppuvaiheessa.
Myös leirit, joihin merimiehet oli viety, erosivat toisistaan jonkun verran. Monissa tutkimuksissa Stutthoffin alaleiri Pölitz, jonne Norjassa internoidut merimiehet vietiin, nimetään kurjemmaksi ja vaarallisemmaksi olosuhteiltaan kuin esimerkiksi Brauner Berg. Kärsimyskin voi näemmä olla suhteellista.